Tuttavani on vapaaehtoisesti koditon

Tuttavani on vapaaehtoisesti koditon, se herättää suurta hämmästystä. Jos ihminen majailee syyspimeällä ja etenkin talven tullessa ulkona, hänet leimataan vähintäänkin omituiseksi. Ihmettelyä ei ainakaan hälvennä se, että hän on nainen. Ledikynttilä valaisee hänen kasvojaan joulukuisen illan pimetessä. Pakkasta on vain muutama aste. Puolisen tuntia juteltuamme oloni alkaa tuntua viluiselta. Jäätyneeltä järven selältä henkii rannalle hyinen väre.

Joukkueteltassa ulkona muutaman yön vietettyään suomalainen varusmies jo haaveilee pääsystä sisämajoitukseen ja saunaan. Mukavuutta kaipaavat sissien kouluttajatkin. Talvisodassa tuskin pärjäisimme, vaikka varustus on ihan superia verrattuna entisaikoihin. Meidän on todella vaikea ymmärtää ihmistä joka asuu taivasalla makuupussissaan ihan vapaaehtoisesti paukkuvilla pakkasillakin.

Tuttavani on ihan tolkun ihminen, vaikkakin tavanomaisesta poikkeava persoona. Hänellä ei ole hätää, ei nälkää, eikä hän valita vaikka ei ole kotiosoaitetta, ei puhelinta, ei televisiota, ei edes polkupyörää. Kuka aikamme yltäkylläisyydessä elävistä pystyisi samaan?

Moni tuntee kateutta ja on jopa katkera rikkaiden yltäkylläisyydestä, aineellisesta hyvinvoinnista. Tuttavani ei ole katkera. Suomessa yhteiskunta tarjoaa asunnon ja ruuan niille joilla ei ole edellytyksiä toimeentulonsa hankkimiseen. Tuttavani ei halua elää yhteiskunnan tuella. Hän seuraa aikaansa matkaradiosta. Hänelle ei tule postia koska kotiosoitetta ei ole.

En mainitse tuttavani nimeä, koska hän ei halua minkäänlaista julkisuutta. Joku hänet tästä jo tunnistaa, sillä hänen laistaan tuskin edes toista on. Miettikää! Suomessa näin asuminen vielä sallitaan, se on aitoa valinnanvapautta. Hyväksykäämme erilaisuuden. Jokainen ihminen haluaa, että hänet hyväksytään ja häntä ymmärretään sellaisena kun hän on

.