Pakotteista on tullut aikamme kylmän sodan ase jota käytetään ahnaasti uhitellen jo ennen kuin diplomaattisia tunnusteluja saati keskusteluja on edes harkittu. Hektinen reagointi syntyy usein reaaliaikaisen someviestinnän seurauksena. Valtioiden päämiehillä ja ministereillä ei ole aikaa kohdata toisiaan kuunnellen ja keskustellen. Ensireaktio on uhmakas uhittelu joka tappaa diplomatian.
Uhmakas käyttäytyminen on yleistynyt aikusväestöön huonoksi tavaksi, vaikka se kuuluisi ymmärrettävästi vain murrosikään jolloin ihmisen identiteetti vasta vahvistuu.
Pakotteet ovat pääosin taloudellisiin ja aineellisiin arvoihin perustuvia rajoituksia/seuraamuksia. Pakotteiden todellinen vaikutus jää usein niitä asetettaessa arvioimatta. Kansalaisten ja kansainvälisten toimijoiden mielipiteet sivuutetaan vaikka pakotteita asetetaan tavoitteena mukamas demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden lisääminen.
Esimerkiksi Suomen osallistuminen Venäjän vastaisiin pakotteisiin on ollut kansantaloudellemme ainoastaan haitallista. Kukaan tuskin on pakotteista hyötynyt, saati että ne olisivat edistäneet ystävyyttä, sopimista ja demokratiaa. Pakotteiden kohteeksi joutuva oppii toki toimimaan pakostikin omavaraisemmin. Tuskin koskaan pakotteet ovat herättäneet osapuolten välistä sympatiaa tai käynnistäneet rakentavaa keskustelua joka olisi johtanut sujuvasti erimielisyyksistä sopimiseen.
Tarjoan uhittelun vaihtoehdoksi empaattista diplomatiaa jonka uskon johtavan parempaan tulokseen kuin pakottamisen. Jokainen miettiköön omaa lähipiiriään ja miten pakottaminen erimielisyyksien ratkaisemiseksi siinä toimisi?
Pakotteet ovat aineellistuneen hektisen aikamme kansainvälistä tunneälyllistä taantumusta todistava ilmiö. Toisaalla näen onneksi eriarvoisuuden ja erilaisuuden kohtaamisen muuttuvan osin suvaitsevaisemmaksi, joten uskon ääripäiden kohtaavan aikanaan toisensa ja typerien pakotteiden siirtyvän historiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.