Ylin yhteiskuntaluokka laiskistuu

Ylimmän yhteiskuntaluokan johtajat eivät tee enään itse sitä minkä osaavat. Korkean koulutuksen tavoite kiteytyy taitoon delegoida ja edetä uralla ylimpään palkkaluokkaan. Muutos näkyy valtion ja kuntien hallinnossa. Virkamies on korkeasti koulutettu osaaja, mutta hän teettää usein työnsä konsultilla tai alihankkijalla. Työn ulkoistuksesta on tullut salaa yleinen toimintamalli nyt 2000-luvulla. Aiemmin viran tai toimen haltija teki työnsä itse, nyt myös esimiesvastuu pyritään ulkoistamaan. Muutos aiheuttaa epävarmuutta monella taholla. Siitä ei seuraa helpotusta tai kiireettömyyttä, päivastoin, jatkuva palaveeraaminen tekee työstä henkisesti rasittavaa.

Valtion virastoissa ja ministeriöissä näytetään esimerkkiä kuntatason virkamiehille. Konsultit toteuttavat etenkin kritiikille alttiit asiat. Uusia hankkeita kaupataan kolmannen sektorin toteutettaviksi. Virkamies suostuu korkeintaan jäseneksi valvontaryhmään. Laiskuudesta ja vastuun pakoilusta on kysymys. Vain harva päätös rohjetaan tehdä omin asiantuntijavoimin, ilman maksetun lakimiehen lausuntoa.

Myös ammattiyhdistysliikkeet ja poliittiset puolueet ovat rapautuneet. Kansallisen edun edelle ovat nousseet ryhmän medianäkyvyys, taloudelliset intressit ja gallupmenestys. Yhteiskuntarakenteen rappeutuminen on ihmiselle luontaisen laiskuuden ja välinpitämättömyyden seurausta.

Aikalisän paikka

Suomi on pelannut ulkopoliittisesti ja sisäpoliittisesti huonoa peliä. Olemme ajautumassa ongelmiin ellemme ota aikalisää useissakin keskeneräisissä asioissa. Tähän tilanteeseen on oman toimintamme seurauksena ajauduttu. Emme pääse kunniakkaasti eteenpäin syyttelemällä edellisiä päättäjiä.

Viisautta ei nyt puutu. Suomalaiset ovat huippukoulutettu ja älykäs kansa maailman mittapuulla mitattuna. Ongelma on siinä, että poliittisiksi päättäjiksi eivät ole edenneet tunneälykkäimmät. Kamppailu poliittisista mandaateista ja niitä tukevista vaikutusvaltaisista vakansseista on niin kiivasta, että katsominen kauas tulevaisuuteen unohtuu. Elämme liian hektisesti kädestä suuhun. Suomen hallintoaluejakoa, puolustuspolitiikkaa sekä kansallista tulonjakoa suunniteltaessa on puuttunut maalaisjärki ja kyky arvioida realistisesti päätösten vaikutuksia tulevaisuuteen.

Aikalisä on tarpeen sillä ellei sitä oteta ovat seuraukset arvaamattomia. Sotilaallista yhteistyötä USA:n kanssa ei pidä nyt syventää, kunnes kylmä suurvaltasota lientyy pelottavasta tilastaan. Jatkossa Suomi voi olla sillanrakentaja sotilaallisten tukikohtien tarjoamisen sijaan. Tukikohdat ovat maalitauluja ohjuksille puolin ja toisin.

Tuponeuvotteluissa on yritetty murtaa ammattiyhdistysten valta liian nopeasti. Jos kukaan ei pyrkisi rikastumaan epäoikeudenmukaisesti kenenkään kustannuksella työelämässä, ei ammattiyhdistyksiä tarvittaisi. Nyt emme ole vielä riittävän oikeudenmukaisia, vaan ahneus kukoistaa kaikkialla.

Maakuntahallintoa rakennetaan osittain puoluepoliittisia etuja ajatellen. Hallintorakenteita ei suostuta yksinkertaistamaan kansalaisten etua ensisijaisesti pohdiskellen, vaikka niin uskotellaan tehtävän.

Viisautta siis on, mutta se vaikuttaa vain marginaalisesti eduskunnassa tai Helsingin virastoissa ja ministeriöissä. Yliopistojemme erityisalojen tutkijat, erikoistoimittajat ja kokeneet senioripoliitikot pitävät onneksi päättäjiä hereillä. Viestinnän ja sosiaalisen median reaaliaikainen avoimuus estää tehokkaasti kokemattomia päättäjiä tekemästä virheitä, mutta se tekee päätäntäprosesseista myös sekavia. Vaivihkaa valmisteltuja esityksiä joudutaan usein perumaan. Enää ei ole paluuta aikaan jolloin kabineteissa sovittiin mitä sovittiin ja siihen oli kansalaisten tyydyttävä.